Maatalous

Navetta, jossa on lehmien ruokinta meneillään

Maatalous on elinkeino, jossa tuotetaan ruokaa ja rehua sekä muita tuotteita kasvattamalla tiettyjä kasveja ja karjaa. Maatalous on ihmiskunnan tärkein ravinnonlähde kalastuksen ohella. Maatalous käsittää maanviljelyn, jonka avulla tuotetaan kasviravintoa ihmisille ja rehua kotieläimille sekä kuitukasveja, ja karjanhoidon jonka avulla tuotetaan lihaa, maitotuotteita, nahkaa ja villaa. Maanviljely ja karjanhoito ovat sidoksissa toisiinsa, koska valtaosa lihasta tuotetaan maanviljelyllä tuotetulla rehulla laiduntamisen sijaan. Laidunnusmaat ovat riittämättömät lihantuotantoon^lähde?.

Maanviljelyssä kasvit voidaan jakaa ravinto- ja kuitukasveihin. Esimerkiksi viljat ja hedelmät ovat ihmisten kasviravintoa. Ravintokasvit voidaan jaotella edelleen viljoihin, juureksiin, hedelmiin, marjoihin ja vihanneksiin. Rehua sen sijaan ovat heinät kuin myös useat viljat. Merkittäviä kuitukasveja ovat muun muassa hamppu ja puuvilla: hamppukuidun tunnetuin käyttökohde on hamppuköysi, mutta hampusta saatavista kuiduista voidaan valmistaa myös kestäviä kankaita, selluloosaa paperin raaka-aineeksi sekä teollista raaka-ainetta käytettäväksi eristeenä, levyinä tai huonekalujen materiaalina. Puuvillaa taas käytetään vaatteiden valmistukseen.

Maataloudessa hyödynnettävät tekniikat ovat kehittyneet, sekä kasvi- ja eläinlajeja on jalostettu tuottoisammiksi. Maatalous vaatii maa-alueita, jotka ovat peltoja tai laidunmaita. Maatalouden avulla ihmiskunta muokkaa ympäristöä huomattavasti ja maatalouden käyttöön on muutettu metsäalueita, kuten esimerkiksi Eurooppa oli hyvin metsäinen maanosa ennen maanviljelyä. 1950-1960-luvuilla niin sanottu vihreä vallankumous kasvatti maanviljelyn tuottavuutta lannoitteilla ja torjunta-aineilla. Yhteys maataloustuotannon ja maailman väkilukun kasvun välillä on kiistanalainen. Ihmiskunta on muuttanut maatalouteen soveltuvat maa-alueet maatalouskäyttöön ja viimeisiä uusia tai tehostettavia maatalousmaita edustavat Brasilian sisäosan trooppiset arot ja Ukrainan, Venäjän ja Kazakstanin arot.

Maatalouden historia

Pääartikkeli: Maatalouden historia

Maatalouden historia kuvaa maatalouden kehitystä maanviljelyn synnystä nykyaikaan. Maanviljely sai alkunsa useassa paikassa eri puolilla maapalloa toisistaan riipumatta. Eräs näistä oli muinainen Lähi-itä. Tämän ohella maanviljely kehittyi samaan aikaan myös Kiinassa, Väli-Amerikassa, Etelä-Amerikassa, Pohjois-Amerikan itäisissä osissa ja Uudessa-Guineassa. Maatalousyhteiskunta levisi ympäri maailmaa. Teollisen vallankumouksen jälkeen alkoi kehitys kohti teollisuusyhteiskuntaa. Maatalous on joutunut väestönkasvun seurauksena tehostumaan ja laajenemaan valtavasti. Tehostumisesta uusin tekniikoin kutsutaan vihreäksi vallankumoukseksi.

Maatalouden muodot

Maatalous jaetaan maanviljelyyn ja karjatalouteen, joka voi olla liha- tai lypsykarjan kasvattamista. Monin paikoin sekä viljellään maata että kasvatetaan eläimiä, jolloin kyse on sekataloudesta.

Maatalous voidaan luokitella intensiiviseen eli pienialaiseen, voimaperäiseen maatalouteen, jossa hehtaarikohtainen tuotto on suurta, tilakoot pieniä, lajit jalostettuja, torjunta-aineiden käyttö runsasta ja koneiden tai ihmistyövoiman käyttö tehokasta. Intensiivisen vastakohta on ekstensiivinen eli laaja-alainen maatalous, jossa hehtaarikohtainen sato on pieni, tuotantokustannukset vähäiset, tilakoot suuria ja työ tehdään pääasiassa koneita käyttäen. Tähän lasketaan myös paimentolaisuus.

Maatalous jaetaan kaupalliseen ja omavaraismaatalouteen.

Kaupallinen maatalous

Kaupallisessa maataloudessa tuotteet myydään tehtaille tai tukkuliikkeisiin.

Pihvikarjaa laitumella

Laaja-alainen viljanviljely ja karjanhoito

Laaja-alaista eli ekstensiivistä viljanviljelyä ja karjanhoitoa harjoitetaan pääasiassa lauhkean ilmaston vyöhykkeen aroilla, muun muassa Pohjois-Amerikassa preerialla, Etelä-Amerikassa pampalla sekä Kazakstanin ja Venäjän eteläosien aroilla, jotka ovat maailman merkittävimpiä lihakarjan ja viljan kasvatuksen alueita.

Aroilla maannos on viljavaa mustaamultaa, mutta loppukesästä on kuivaa, mikä rajoittaa viljelyä. Tavallisesti pellot jätetään syksyllä kyntämättä, jottei tuuli veisi multaa mennessään. Kosteilla aroilla viljellään pääasiassa vehnää. Hehtaarikohtainen sato on pieni, mutta pinta-alat ovat laajat, usein tuhansia hehtaareita, ja suuri osa maapallon vehnästä tuleekin kosteilta aroilta. Viljely on pitkälle koneistettua ja työvoiman tarve vähäinen, mikä pitää tuotantokustannukset vähäisinä. Kaikkein kuivimmilla alueilla viljaa kasvatetaan vain joka toinen vuosi.

Kuivilla aroilla kasvatetaan lihakarjaa monituhatpäisissä laumoissa, jotka lihotetaan maissilla ennen teurastusta. Lihakarjaa kasvatetaan myös Brasilian savanneilla. Jotkut alueet, esimerkiksi Patagonia Argentiinassa ja Australian keskiosat, ovat niin karuja, että ne soveltuvat ainoastaan lampaiden kasvatukseen.

Lypsykone

Pienialainen ja voimaperäinen sekatalous

Pienialaisessa eli intensiivisessä sekataloudessa hehtaarikohtainen tuotto on suurta. Samalla tilalle viljellään usein monia eri kasveja ja kasvatetaan lisäksi kotieläimiä. Usein tilat ovat erikoistuneet jollekin tietylle alalle, esimerkiksi siipikarjan kasvattamiseen. Yleistä mainitunkaltainen maatalous on lauhkealla ilmastovyöhykkeellä lehtimetsäalueilla, muun muassa Euroopassa ja Yhdysvaltain itäosissa, Kiinan pohjoisosissa, mutta myös pohjoisemmilla havumetsäalueille, esimerkiksi Suomessa.

Pohjoisessa keskimääräinen tuotto hehtaaria kohti on kuitenkin huomattavasti pienempää johtuen muun muassa kasvukauden lyhyydestä, karusta podsolimaannoksesta ja kosteista korjuuoloista. Vilja ei pohjoisemmassa enää kelpaa leipäviljaksi, ohra, ruis ja kaura saattavat menestyä paikoin. Usein maatalouden painopiste on lypsykarjassa, mutta myös tällöin tuotantokustannukset kohovat, kun joudutaan rakentamaan kalliita suojia. Pohjoisen alueen, muun muassa Suomen, kilpailuetuna on kuitenkin elintarvikkeiden puhtaus. Puhtaus on suoraa seurausta vähäisemmästä kemiallisten torjunta-aineiden käytöstä, joka taas johtuu siitä, että tuholaisillekin olosuhteet ovat epäsuotuisammat.

Etelämmässä lehtimetsäalueella maataloudelle on paremmat edellytykset, sillä talvet ovat leutoja, kosteus on sopivaa ja ruskomaannos hedelmällistä. Hyvissä olosuhteissa, muun muassa Tanskassa ja sen eteläpuolen seutuvilla, ovat sadot hehtaaria kohden maailman suurimpia. Tilojen koko vaihtelee muutamasta kymmenestä muutamaan sataan hehtaariin. Runsas koneiden käyttö on tavallista. Meri-ilmastossa leipäviljan viljelyä haittaavat epävakainen sää ja kosteus, mutta vihanneksille ja juureksille edellytykset menestyä ovat hyvät. Intensiivisen maatalouden alueella lypsykarjaa kasvatetaan laajamittaisemmin vain Länsi-Euroopassa, Yhdysvaltain ja Kanadan itärannikolla sekä Uuden-Seelannin pohjoissaarella. Karjaa ei tarvitse pitää pitkää aikaa vuodesta sisällä, mutta kesät ovat sen verran viileitä että maito säilyy hyvin ja se voidaan myydä lähialueiden asutuskeskuksiin, jolloin kuljetusmatkat jäävät lyhyiksi. Myös rehukasveja, kuten heinää, ohraa, kauraa ja maissia kasvatetaan.

Subtropiikin maatalous

Viininviljelyä Tirolissa laaksossa, missä kylmät laskutuulet saattavat tuhota koko sadon.

Subtrooppisten seutujen maataloutta kutsutaan usein Välimeren maataloudeksi, vaikka sitä harjoitetaan Välimeren alueen lisäksi myös Kaliforniassa, Australian eteläosassa sekä Etelä-Afrikassa. Tavallisesti viljellään viiniä, hedelmiä ja oliiveja. Talvet ovat leutoja, mutta kosteutta on riittävästi, jolloin vehnä ja kevätvihannekset kasvavat hyvin, mutta kesät taas ovat liian kuivia ja kuumia, jotta vilja ja ruoho kasvaisivat hyvin. Parhaat olosuhteet viljelylle ovatkin jokisuistoissa ja jokien varsilla, missä kastelua voidaan käyttää helposti hyväksi. Sadonkorjuuaikana työvoiman tarve on suuri, sillä hedelmät poimitaan ihmistyövoimin.

Teeplantaasi Malesiassa

Plantaasit

Plantaasit ovat palkkatyövoiman ja ammattimaisen työnjohdon avulla tehokkaasti viljeltyjä suuria tiloja. Lajikkeet ovat jalostettuja ja torjunta-aineita sekä lannoitteita käytetään runsaasti. Plantaaseja sijaitsee trooppisilla seuduilla, erityisesti Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Kasvatettavat kasvit ovat ns. rahakasveja, eli muun muassa kumipuuta, tupakkaa, banaania, kahvia, teetä ja sokeriruokoa.

Keidasviljely

Saharan ja Lähi-idän aavikoilla viljellään keitailla muun muassa vehnää, puuvillaa ja taatelipalmuja. Keitaita on perustettu alkujaan kuivilla alueilla, joissa jokien vettä tai pohjavettä voidaan hyödyntää kasteluun, esimerkiksi Israelissa, Uzbekistanissa ja Turkmenistanissa. Kastelun myötä kustannukset nousevat korkeiksi ja viljely on intensiivistä, puuvillan ja vehnän lisäksi kasvatetaan hedelmäpuita, muun muassa sitrushedelmiä.

Omavaraistalous

Omavaraistaloudessa viljellään tai kasvatetaan karjaa pääasiassa omiin tarpeisiin ja mahdollisesti pienimuotoiseen torimyyntiin tai vaihtokauppaan.

Kaskenpolttoa Suomessa vuoden 1890 tietämillä.

Kaskiviljely

Kaskiviljelyssä alueen ruoho ja puusto poltetaan ennen alueen ottoa viljelykäyttöön. Maata viljellään usein vain muutama vuosi kerrallaan ja pelto jätetään sen jälkeen kesannolle ja polttamisen jälkeen otetaan käyttöön. Kaskiviljelyllä on pitkät perinteet, mutta nykyään sitä harjoitetaan pääasiassa trooppisilla sademetsä- ja savannialueilla heikkotuottoisilla perheviljelmillä. Vaikka sademetsien latosolimaannos on karua, myös se kestää kaskiviljelyn, kun kiertoaika maltetaan pitää tarpeeksi pitkänä. Ravinteiden palautumista pyritään edistämään myös vuoroviljelyllä, jolloin peräkkäisinä satokausina ei viljellä samaa kasvia. Kaskiviljelmillä tavallisia kasveja ovat hirssi, durra ja jauhobanaani sekä bataatti ja maniokki. Työvälineet ovat usein alkeellisia, minkä takia peltoalojen täytyy olla pieniä, jotta ne pystytään hoitamaan. Savanneilla maannoksen ravinnepitoisuus on sen verran korkea, että kaskikiertoa ei tarvita, mutta tavallisesti peltoviljelyn sadot pieniä ja varsinkin hehtaarikohtainen tuotto niukkaa, mihin syynä ovat kasteluveden, työvälineiden ja lannoitteiden puute, kasvisairaudet sekä huonot lajikkeet.

Paimentolaisuus

Paimentolaisuutta harjoittavat paimentolaiset aavikoiden reunamilla, Pohjois-Afrikassa muun muassa beduiinit lampaita ja kameleita kasvattaen, sisemmissä osissa Afrikkaa esimerkiksi masai-heimolla on pitkät perinteet nautakarjankasvatuksessa, Aasian sisäosissa kasvatetaan myös muun maussa jakkeja ja hevosia. Paimentolaiset kuljettavat vuodenaikojen mukaisesti karjaansa sinne, missä ovat vehreät laitumet. Nykyään paimentolaisten laidunalueet ovat pienentyneet muun muassa sotien, valtioiden rajojen sekä maanviljelyn laajentumisen vuoksi. Aikaisemmin maa kesti hyvin, kun laitumilla ei viivytty yhdessä paikassa pitkään, mutta nykyään liikalaiduntaminen on lisääntynyt ja sen vuoksi muun muassa Saharan reuna-alueet aavikoituvat lisää.{lähde?}]

Maataloustuotanto

Viljelykasvit

Maapallolla viljellään yli kolmeasataa erilaista viljelykasvia, joista kuitenkin suuressa mitassa merkittäviä on kymmenkunta.

Viljakasvit

Kuva riisipellolta

Merkittävimpiä viljelykasveja ovat viljakasvit, pääasiassa ns. pääviljat eli kaura, ohra, maissi, riisi ja vehnä, joista kaksi viimeistä ruokaviljoina merkittävimmät ja maissi rehuviljana. Yli puolet maapallon viljelypinta-alasta käytetään viljakasvien viljelemiseen. Afrikassa merkittävimpiä viljakasveja ovat hirssi ja durra. Pohjois-Euroopassa huomioitava kasvi on myös ruis. Rukiin ja vehnän risteytystä eli ruisvehnää käytetään rehuksi. Viljoille yhteisiä tekijöitä ovat hyödynnettävä kasvinosa, joka on siemen ja varastointi useimmiten kuivattamalla siemenet, joka taas mahdollistaa pitkät varastointiajat.

Herneitä ja papuja viljellään myös hyvin samantapaisilla tekniikoilla ja alueilla kuin viljakasveja vaikka ne eivät olekaan viljoja. Viljojen kanssa samaan Poaceae eli heinäkasvien heimoon kuuluvat monet nautaeläinten rehuksi viljeltävät nurmi- ja heinäkasvit kuten timotei, ruokonata ja nurminata. Nurmikasveista hyödynnetään korsi ja lehdet. Ruokohelpeä taas viljellään energiakasviksi.

Hedelmät

Subtropiikista ja tropiikissa kasvavat hedelmät ovat tärkeitä taloudellisesti. Merkittävin hedelmä maailmankaupan kannalta on viiniköynnös eli -rypäle. Taloudellisesti merkittäviä ovat myös sitrushedelmät, esimerkiksi klementiini ja greippi. Citrus-suvun kasvit vaativat menestyäkseen 26 asteen keskimääräisen kasvukauden päivälämpötilan ja 1 000 millimetrin vuosittaisen sademäärän. Tärkeimpiä sitrushedelmäalueita ovat Kalifornia, Etelä-Eurooppa, Florida ja Etelä-Amerikan eteläpuolisko. Muita taloudellisesti hyvin merkittäviä hedelmiä ovat esimerkiksi banaani, omena, kiwi ja mango.

Puuvillaa

Kuitukasvit

Subtropiikissa ja tropiikissa kasvavat puuvilla ja juutti sekä lauhkean vyöhykkeen pellava ovat merkittävimpiä kuitukasveja. Puuvillaa viljellään pääasiassa Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Intiassa. Kuitupellava on eräs vanhimmista tunnetuista kehruukasveista. Juutti, josta tehdään säkkejä ja köysiä, kasvaa Kiinassa, Intiassa ja Bangladeshista. Myös hamppu on maininnan arvoinen kuitukasvi, ja sen viljely pohjolassa juontaa vanhimmillaan jo 4 000 vuoden taa.^lähde?

Öljykasvit

Oliivipuita Italiassa

Tärkein öljykasvi on soija, josta saadaan puolet maailman kasviöljystä. Muita merkittäviä öljykasveja ovat maapähkinä, puuvilla, auringonkukka, rypsi ja ominaisuuksiltaan samanlainen rapsi, öljypalmu, camelina, pellava ja oliivi. Soijaöljy syntyy sivutuotteena pääasiallisen tuotteen ollessa proteiinipitoinen, eläinten rehuksi käytettävä soijarouhe. Tärkeimpiä soijan tuottajia ovat Yhdysvallat, Brasilia, Argentiina ja Kiina. Maapähkinää kasvatetaan pääasiassa Kiinassa ja Intiassa, öljypalmua trooppisilla alueilla ja auringonkukkaa lauhkeassa ilmastossa, muun muassa Argentiinassa, Venäjällä ja Ukrainassa. Oliivipuun päätuotantoalueet ovat Välimeren seuduilla.

Karjatalous

Karjatalous on vähemmän riippuvainen alueen ilmastosta kuin viljely, ja karjatalouden rajoitteet syntyvätkin muista tekijöistä.

Lypsykarja

Ylämaan karja on Skotlannin Ylämailta lähtöisin oleva lihakarjarotu.

Lypsykarjan tuotantoon vaikuttaa tärkeänä asiana alueen väestötiheys, sillä maitotuotteet vaativat säilyäkseen lyhyet kuljetusmatkat. Lypsykarjaa tuotetaan Länsi-Euroopassa, Pohjois-Amerikan itäosassa sekä Uuden-Seelanin Pohjoissaarella.

Kalkkuna

Lihakarja

Lihakarjan pääasialliset kasvatusalueet ovat siellä, missä maa ei enää sovi viljelyyn. Merkittävimmillä lihakarja-alueilla, ns. maapallon liha-aitoissa eli aroilla, preerialla ja pampalla, lihakarja kasvaa luonnonlaitumilla suurina laumoina. Lihakarjan kasvatusalue on laajentunut voimakkaasti plantaaseille, missä muun muassa Brasiliassa raivataan sademetsästä laidunaluetta, jonka karu latosolimaannos ei kuitenkaan pitkään kasva rehua, jolloin joudutaan jälleen raivaamaan lisää suuria laitumia. Lihantuotannossa on todettu esimerkiksi Brasiliassa olevan laajoja epäkohtia; karjankasvatus ja soijanviljely rehuteollisuuden tarpeisiin ovat johtaneet suurin sademetsien hakkuisiin. Myös työntekijöiden työoloja on kritisoitu.

Lammas ja vuohi ovat karumpien arojen eläimiä, jotka kasvavat myös aavikoiden reunamailla. Eniten lampaita kasvatetaan Australiassa, Kiinassa ja Uudessa-Seelannissa.

Sikaa tuotetaan eniten Keski- ja Länsi-Euroopassa, Yhdysvaltain maissialueilla ja Kiinassa. Teollisuusmaissa siat lihotetaan tehokkaasti rehulla suursikaloissa. Kehitysmaissakin sikoja kasvatetaan, mutta pääasiassa omaan käyttöön. Sian kasvattamista rajoittavat myös kulttuurilliset seikat, sillä muslimeilta ja juutalaisilta uskonto kieltää sianlihan syönnin.

Siipikarjan tehokas kasvattaminen on keskittynyt korkean taloudellisen kehityksen maihin, suurten asutuskeskuksen lähistölle. Myös kehitysmaissa tropiikissa ja subtropiikissa kanoja kasvatetaan varsin yleisesti pienimuotoisesti.

Muu kotieläinten hyötykäyttö

Maidon ja lihan lisäksi eläimistä saadaan vuotia, jotka varsinkin Afrikassa ovat kuivien alueiden maille merkittävä vientituote. Eläintenlantaa käytetään peltojen lannoituksen lisäksi myös polttoaineena; esimerkiksi Intiassa lanta on pääasiallinen polttoaine. Köyhissä kehitysmaissa yleistä on myös eläinten käyttö kanto- ja vetojuhtina. Tavallisia vetoeläimiä ovat puhveli, nauta sekä Välimeren maissa ja Kiinassa aasi ja muuli. Kameli eli "erämaan laiva" on aavikolla kätevä kulkuväline, joka soveltuu hiekalla liikkumiseen pinta-alaltaan laajojen päkiöittensäkin vuoksi, ja voi olla parin viikon ajan ilman vettä.

Luonnonmukainen maatalous

Pääartikkeli: Luomumaatalous

Luonnonmukainen viljely (myös ekologinen viljely, lyhenteenä luomu) on maanviljelyä ilman keinolannoitteita ja torjunta-aineita. Euroopan unionin alueella luomutuotannon osuus pinta-alasta on noin 3,3 % (2002).^lähde? Luonnonmukaista viljelyä on myös biodynaaminen viljely.

Ympäristövaikutukset

Greenpeacen^{lähde tarkemmin?} mukaan maatalous aiheuttaa 17-32 % maailman ja 14 % Suomen kasvihuonekaasupäästöistä (metaani, typpioksidi ja hiilidioksidi). Suurin osa päästöistä syntyy lannoitetun maan typpioksidista (N₂O) ja karjatalouden metaanista (CH₄). Pääsyyt maatalouden päästöille ovat liiallinen lannoitteiden käyttö, viljelymaan köyhtyminen ja eroosio, tehokarjatalous ja metsien raivaus viljelymaaksi. Metaanipäästöt vähenevät turvemaan kuivauksessa, mutta vaikutus jää paljon pienemmäksi kuin N₂O ja CO₂ -päästöjen lisääntyminen.

Päästöjen vähennysratkaisuja ovat soiden vesitalouden palauttaminen kuivauksen ja ojittamisen sijaan, liikalannoituksen välttäminen, maaperän humuksen lisääminen, riisintuotannon metaanipäästöjen hillintä ja lihankäytön hillintä. Naudanlihakilon tuotanto aiheuttaa 13 hiilidioksidikiloa vastaavat päästöt, mikä on yhtä paljon kuin sadan kilometrin henkilöautomatka.

Maatalousteknologian kehittäminen kuten lannoitteet säästää 13,1 miljardia hiilidioksiditonnia kasvihuonekaasupäästöjä vuosittain verrattuna vuoden 1961 teknologiaan. Hiilipäästöjä aiheuttaa eniten peltoalan lisääminen, mutta satojen kasvu johtuu lähinnä teknologian kehittymisestä, vähemmän peltojen lisäämisestä. Viljatuotanto kasvoi 162 % ja väestö vain 111 % vuosina 1961 - 2005.

Jos kaikki yhdysvaltalaiset luopuisivat eläinruoasta, ilmastopäästöt vähenisivät 2,6 prosenttiyksikköä eli 28 % ruoantuotannon osalta mutta ihmiset kärsisivät tärkeiden ravinteiden vajeista ja saisivat liikaa energiaa, PNAS-lehdessä julkaistu mallinnus osoittaa. Vaikka eläinpäästöt ovat 49 % maatalouspäästöistä, vähennys olisi siis vain 28 %, koska pitäisi tuottaa toisin enemmän sivutuotteita, esimerkiksi keinolannoitetta lannan loppuessa, ja kasvinviljelyn sivutuotteena syntyvää ihmiselle kelvotonta rehua ei voisi enää hyödyntää eläintuotannossa. Mallissa maatalouseläimistä luovuttaisiin täysin. Täyden veganismin ilmastohyöty on siis luultua pienempi.

Maatalouspolitiikka

• Euroopan unionin yhteinen maatalouspolitiikka
• Maatalouspolitiikka
• Maataloustuki
• Suomen maataloustukijärjestelmä

Katso myös

• Maataloustiede eli agronomia
• Maanviljely
• Maatalousyhteiskunta
• Maataloustuki
• Suomen maatalous

Aiheesta muualla

• Maatalous-foorumi
• Maatalous Euroopassa