Pavlovskin palatsi
Pavlovskin palatsi (ven. Павловский дворец) on keisarillinen palatsi Pietariin kuuluvassa Pavlovskissa, noin 30 kilometriä Pietarin keskustasta etelään. Katariina II lahjoitti vuonna 1777 palatsia varten pojalleen Paavali I:lle 400 hehtaaria entistä metsästysmaata, kun Paavalin vaimo Maria Fjodorovna oli synnyttänyt esikoispoikansa, tulevan Aleksanteri I:n.[1]
Aika ennen palatsia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun maa-alue annettiin Paavalille ja Maria Fjodorovnalle, siellä oli kaksi maalaismaista hirsimökkiä, nimeltään "Krik" ja "Krak". Paavali ja Maria viettivät kesät 1777-1780 "Krikissä" kun heidän uusia kotejaan ja puutarhaa rakennettiin.[2] Ensin rakennettiin kaksi puurakennusta kilometrin päähän toisistaan. Paavalin kaksikerroksista hollantilaistyylistä taloa, jossa oli pieniä puutarhoja, kutsuttiin "Marienthaliksi" tai "Marian laaksoksi". Sen edessä oli joesta padottu järvi. Maria Fjodorovnalla oli pieni "Paullust" tai "Paavalin ilo" niminen kaksikerroksinen puutalo, jossa oli kupoli ja kukkapenkkejä. Paavali ja Maria Fjodorovna rakennuttivat maalauksellisia "raunioita", kiinalaisen kioskin, kiinalaisia siltoja ja klassisia temppeleitä englantilaiseen maisemapuutarhatyyliin, joka oli muotia Euroopassa 1700-luvun lopulla.[3][4] Kun palatsin päärakennus oli valmistunut, vieressä sijainnut Paullust purettiin vuonna 1786.[4]
Vuonna 1779 Katariina II antoi armollisesti lainaan hoviarkkitehtinsä Charles Cameronin.[4] Uusklassisen palatsin rakennustyöt alkoivat vuonna 1782 ja kestivät vuoteen 1807 asti. Valmistumista viivytti tulipalo vuonna 1803. Sisätiloja tehtiin vielä vuosina 1822-1825. Palatsissa on kupolikattoinen päärakennus ja pylväsgallerioiden siihen yhdistämät siipikennukset. Sen keskiosasta ja kahdesta siipiosasta koostuva rakennustyyli vaikutti suuresti venäläisten kartanoitten suunnitteluun 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.[4]
Englantilaistaustainen arkkitehti Charles Cameron suunnitteli ja rakennutti alkuperäisen palatsin ydinosat vuosina 1782-1786,[4] joka on säilynyt tähän päivään asti ja suurimman osan puutarhasta, mutta Pavlovskin todellinen suunitteluvastuu kokonaisuudessaan kuuluu Maria Fjodorovnalle.[5]
Suuriruhtinas Paavali Petrovitš kyllästyi Pavlovskiin jo vuonna 1788 ja antoi kylän, jonka oli muuttanut kaupungiksi sekä maan omistusoikeudet vaimolleen Maria Fjodorovnalle. Hän kiinnitti huomionsa Hatsinan palatsiin, jonka hän rakensi puolustuslinnoitukseksi ja sotilasmanööverien pitämiseen. Hän inhosi Pavlovskia, koska piti sitä äitinsä Katariina II:n määräilyvallan ilmentymänä.
Rakennusvaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Palatsin ovat pääarkkitehti oli vuosina 1782-1786 Charles Cameron, jonka suunnitelmia ja näkemyksiä toteuttivat vuosina 1786-1799 Vincenzo Brenna ja vuosina 1803-1811 Andrei Voronihin; sisätilojen viimeistelyyn osallistuivat arkkitehdit Giacomo Quarenghi, Carlo Rossi sekä Павловский дворец ja freskomaalari Pietro di Gottardo Gonzago.[4]
Aluksi palatsi koostui kolmesta osasta: keskiosasta ja kahdesta kaarevasta siipirakennuksesta, jotka päättyivät huoltorakennuksiin. Lähes kuutiomaisessa, kolmekerroksisessa keskiosassa oli tambuurin eli korotusosan päällä oleva matala kupolikatto, jota ympäröi kuusikymmentäneljä pylvästä. Sitä reunusti kaksi yksikerroksista pylväikköä, jotka yhdistivät sen puolitoistakerrosta korkeisiin huoltorakennuksiin. Näiden rakennusten rajoittama paraatipiha eli julkisivun puoleinen piha oli soikea.[4] Rakennuksen ulkopuolen friisit ja reliefikoristelun teki kuvanveistäjä Ivan Prokofjev.[4]
Kun Paavali I:sta tuli keisari vuonna 1796, hän päätti laajentaa Pavlovskin kuninkaalliseksi palatsiksi lisäämällä päärakennuksen molemmille puolille kaksi uutta siipeä ja eteläsiipeen kappeli. Vuosina 1797-1799 hän käytti ylenpalttisesti rahaa ja hienoimpia materiaaleja Brennan suunnittelemiin sisätiloihin.
Sisustus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisustus noudatti Cameronin suunnitelmissa rakennuksen ankaran klassista arkkitehtuuria. Tätä varten olisi pitänyt ostaa Italiasta suuria määriä antiikkiesineitä ja kalliita rakennusmateriaaleja. Kustannukset olivat kuitenkin liian suuret rakennuttajille, koska kruununperillinen ei saanut äidiltään kuin rajoitetusti määrärahoja. Katariina II:n rajoittamattomiin rakennusbudjettehin tottuneen Cameronin monista mielenkiintoisista, mutta kalliista ideoista jouduttin luopumaan.[4]
Italiasta ostettiin Cameronin pyynnöstä suuri määrä aitoja antiikkiesineitä käytettäviksi palatsin edustustilojen koristeluun: patsaita, roomalaisia muotokuvia, uurnia, pronssiveistoksia, antiikkikeramiikkaa ja muita esineitä, joita oli löydetty arkeologisissa kaivauksissa Roomassa ja Pompejissa. Ensimmäiset marmoriveistokset saapuivat Italiasta toukokuussa 1783. Cameronin ideaa antiikin aikaisten taideteosten museosta rakennuksen keskiosaan ei toteutettu hänen aikanaan. Vincenzo Brenna antoi myöhemmin marmoripatsaille näkyvän paikan palatsin sisätiloissa.[4]
Palatsin sisustukseen on käytetty esineitä ja sen rakentamisessa on käytetty ideoita, jotka kruununperijä Paavali Petrovitš ja suuriruhtinatar Maria Fjodorovna ostivat ja näkivät matkustellessaan Euroopassa vuosina 1781-1782.[1] Pariisista tilattiin huonekalupuuseppä-mestari Henri Jakobilta vuosina 1783-1785 edustushuoneisiin 16 huonekalusarjaa, yhteensä yli 200 huonekalua.[4] Vuonna 1784 Pavlovskiin tilattiin 12 Hubert Robertin maisemamaalausta. Pariskunta osti Euroopan-matkaltaan 96 kelloa. Keisarillinen lasitehdas valmisti kattokruunut jokaiseen huoneeseen. Arkkitehti Charles Cameronia ärsyttivät huonekalut, kuvakudokset ja takat, jotka Maria Fjodorovna tilasi Euroopasta häneltä kysymättä. Maria Fjodorovna puolestaan oli ärsyyntynyt Cameronin käyttämästä kirkasvärisestä sisustuskoristelusta ja pompejilaisista arabeskikoristelusta ja halusi herkempiä värejä, Paavali pitänyt mistään, mikä muistutti hänen äitinsä Katariinan palatsin tyyliä Tsarskoje Selossa ja he erottivatkin Cameronin vuonna 1786.[4]
Vincenzo Brenna suunnitteli vuosina 1786-1789 sisätilat, jotka heijastivat Paavalin mieltymystä roomalaiseen klassismiin. Hän loi valkoiset ja kultaiset Sodan ja Rauhan salit Cameronin Kreikkalaisen salin molemmille puolille, jossa oli vihreiden marmorijäljitelmäpylväiden kreikkalaista temppeliä muistuttava pylväikkö. Hän teki Italialaisesta salista roomalaisen temppelin jäljennöksen ja rakennutti Maria Fjodorovnalle edustusmakuuhuoneen Ranskan kuninkaan virallisen makuuhuoneen jäljitelmänä, jossa oli valtava kullattu katossänky ja kermanvärinen silkkitapetti, johon oli maalattu temperaväreillä kukkia, hedelmiä, soittimia ja puutarhatyökaluja.[4][2]
Sisustuksen toinen vaihe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1803 haljenneen hormin aiheuttama tulipalo tuhosi suuren osan palatsin sisätiloista, mukaan lukien koko edustilojen ja oleskelutilojen sisustuksen. Kolme päivää kestäneessä sammutustyössä suurin osa huonekaluista pelastettiin sekä osa ovipaneeleista, tulisijoista ja peileistä, mutta suurin osa palatsista jouduttiin rakentamaan uudelleen.[4]
Maria Fjodorovna kutsui Cameronin ja Brennan nuoren avustajan, arkkitehti Carlo Rossin auttamaan palatsin korjaustöissä. Maria Fjodorovna nimitti Andrei Voronihinin Pavlovskin pääarkkitehdiksi. Hän kutsui arkkitehti Giacomo Quarenghin luomaan uudelleen vuonna 1801 suunnittelemansa viisi pääkerroksen huonetta. Voronihin korjautti osan huoneista, kuten gobeliinihuoneen ja edustusmakuuhuoneen täsmälleen sellaisiksi kuin ne olivat olleet, mutta muihin huoneisiin hän lisäsi Pompejista ja Herculaneumista löydettyjen roomalaisten mallien inspiroiman sisustuksen, roomalaistyyliset lamput, huonekalut, roomalaiset sohvat ja tuolit, jotka valmisti huonekalupuuseppä Heinrich Gambs.[4]
Andrei Voronihinin lisäsi muodissa olleen ranskalais-egyptiläisen taidetyylin mukaiset mustat patsaat palatsin vestibyyliin tulipalossa tuhoutuneiden Ivan Prokofjevin "12 kuukautta" nimisten friisien tilalle,[4] Maria Fjodorovna suunnitteli itse uudelleen Kreikkalaiset ja Italialaiset salit korvaamalla jalka- ja kattolistat marmoroinnilla ja siirrätti lapis-lazulilla ja jaspiksella koristellut venäläistyyliset takat Paavalin rakennuttamasta Mikaelinlinnasta Pietarista. Voronihinin suunnitteli yhteen siipeen puoliympyränmuotoisen kirjaston ja leskikeisarinnan yksityisasuntoon hän asennutti vuonna 1807 Venäjän ensimmäiset laakalasiset ranskalaiset ovet ja suuret ikkunat Pikku lanterniini nimiseen erkkeriin, jotta kukkatarha näytti olevan osa sisätilaa.[2][4] Yhdessä Giacomo Quarenghin kanssa he saivat korjaustyöt valmiiksi alle kahdessa vuodessa.[4]
Carlo Rossi suunnitteli Voronihinin puoliympyränmuotoisen kirjaston uudelleen vuosina 1822-1824 tilaksi, jonne mahtui yli 20 000 kirjaa sekä harvinaisten kolikoiden ja perhosten kokoelmat. Hän suunnitteli myös Paavali I:n makuuhuoneen tilalle siniharmaalla seinämarmoroinnilla koristellun roomalaistyylisen muodollisen Nurkkasalongin,[4] jossa Maria Fjodorovna otti vastaan vieraita, kuten Yhdysvaltain ensimmäisen Venäjän suurlähettilään John Quincy Adamsin, sekä Laventelihuoneen, jonka seinät peitettiin marmoria jäljittelevällä violetilla maalauskoristelulla, jotta ne sopivat yhteen sireenien kanssa ikkunoiden ulkopuolella. Nämä huoneet kalustettiin venäläisellä puusta, kuten karjalaisesta koivusta, poppelista ja pähkinäpuusta tehdyillä huonekaluilla.[2][4]
Gonzago galleria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gonzago galleria Pavlovskin palatsissa on ainutlaatuinen arkkitehtoninen freskokokonaisuus, jonka italialainen koristemaalari, arkkitehti ja taideteoreetikko Pietro di Gottardo Gonzago loi 1800-luvun alussa. Se on ainoa näin laaja ulkotilaan maalattu fresko Pohjois-Euroopassa: 350 neliömetriä seinää ja 200 neliömetriä kattoa.[6] Galleriarakennuksen suunnitteli Vincenzo Brenna vuosina 1795-1797 kesäisin käytettäväksi ulkoilma-ruokasaliksi. Pietro di Gotthardo Gonzagon teki freskomaalauksen vuosina 1806-1807.[4][7]
Gonzago teki todennnäköisetsti esipiirustuksen märkärappausmenetelmällä suoraan seinään ja työskenteli sitten vielä kuivumattoman kipsin kanssa rautaoksidipigmenttipohjaisella punaisella maalilla grisailletekniikalla. Kun kipsi oli kuivunut, taiteilija viimeisteli ja mallinsi muodon kalkkimaaleilla.[8]
Vuosina 1822-1824 arkkitehti Carlo Rossi rakennutti gallerian päälle kirjaston, jossa oli suuret kaarevat ikkunat, jotka oli kehystetty ruusukekoristeilla.[4] Kirjaston rakentamisen vuoksi Gonzagon apulainen maalasi gallerian katon uudelleen vuonna 1824. Rossi asetti ikkunoiden väliin antiikin kirjailijoiden ja filosofien rintakuvat, joiden yläpuolelle oli stukkoseppeleitä. 1800-luvulla gallerian maalauksia korjailtiin uudelleen.[9] Gonzagon tekemiä freskoja oli myös puistoalueella lintutarhassa, Pil-tornissa sekä uudessa että vanhassa sveitsiläishuvilassa.[4]
Neuvostoliiton aikana Pavlovskin palatsiin perustettiin museo- ja luonnonsuojelualue ja galleria toimi 1930-luvulla lasten terveysleirin ruokalana. Toisen maailmansodan aikana freskot vaurioituivat vakavasti palatsin tulipalossa vuonna 1944. Gonzago-gallerian vaativa entistämistyö saatiin päätökseen vasta vuonna 2011.[8]
Puutarha ja puisto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pavlovskin 1 500 hehtaarin laajuinen maisemapuisto oli suurin Venäjällä 1700-luvulla. Palatsia ympäröi 600 hehtaarin laajuinen puistoalue, jossa geometrisesti suunnitellut kokonaisuudet yhdistyvät vapaisiin maisemapuistoihin. Puutarhaa suunnittelivat sekä Carlo Rossi että Charles Cameron, jonka käsialaa on yleissuunnitelma, kukkatarha, lintutarha sekä viisirivinen lehmuskuja. Puistossa sijaitsevat Charles Cameronin suunnittelemat Ystävyyden temppeli, joka tehtiin Pyhän saksalais-roomalisen keisarikunnan halltsija Joosef II vierailun kunniaksi[3] ja Apollonin pylväikkö, jotka valmistuivat alueelle ensimmäisinä vuosina 1780-1783 sekä "Kolmen sulottaren" kreikkalainen temppeli vuonna 1800-1801, joka sijaitsee kukkatarhassa joen puolella.[5][4][10]
Charles Cameron rakennutti Maria Fjodorovnan vaatimuksesta hänelle pienen sveitsiläistyylisen mökin, jossa oli kirjasto; olkikattoisen karkeista kivistä rakennetun meijerin, jossa oli kahden lehmän navetta, ja jossa säilytettiin ja valmistettiin maitotuotteita, sekä pienen klassisen temppelin muotoisen lintutarha, jossa doorilaisten pylväiden välissä oli metalliverkko ja joka oli täynnä aratteja, satakieliä, kultavarpusia, kottaraisia ja viiriäisiä.[5]
Maria Fjodorovna oli erittäin kiinnostunut botaniikasta. Vuonna 1801 Cameron suunnitteli intiimin hollantilaistyylisen kukkatarhan Maria Fjodorovnan yksityisasunnon ulkopuolelle siipirakennukseen. Puutarhan vieressä on kreikkalainen joelle päin avautuva seinätön temppeli, jossa on "Kolmen sulottaren" patsas, jonka Aleksanteri I oli lahjoittanut äidilleen vuonna 1802.[4] Leskikeisarinna tilasi Hollannista puutarhaansa hyasintteja, tulppaaneja, pääsiäisliljoja ja narsisseja. Hän rakennutti myös hedelmäpuutarhan ja useita kasvihuoneita, joissa kasvatettiin aprikooseja, kirsikoita, persikoita, viinirypäleitä ja ananaksia.
Vuonna 1805 Andrei Voronihin suunnitteli puistoon Kentauri-sillan ja vuonna 1803 kivenveistäjä Carl Visconti tekemän ja hänen mukaansa nimetyn Visconti-sillan, jotka ylittävät Slavjanka-joen kohdassa, joka oli täynnä lumpeita. Hänen viimeinen rakennuksensa puistossa oli vuonna 1811 rakennettu Ruusupaviljonki, yksinkertainen rakennelma, jota ympäröivät joka puolelta ruusupensaat.[10]
Pavlovskin puiston pääarkkitehti oli vuodesta 1792 lähtien italialainen maisema-arkkitehti ja taidemaalari Pietro Gonzaga, joka oli aloittanut uransa La Scala -teatterissa Milanossa. Gonzaga pysyi aina teatterisuunnittelijana; hän suunnitteli Katariina Suuren, Paavali I:n ja Aleksanteri I:n hautajaiskulkueen sekä Paavali I:n, Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n kruunajaiset. Charles Cameronille hän teki Pavlovskin puistosta maisemamaalauksia huoneiden seinille ja palatsin kattoon.[2]
Pietro Gonzaga suunnitteli Pavlovskin puistomaiseman huolella ja merkitsi pelastettavat tai kaadettavat puut. Hän rakensi polkuja ja muutti ääriviivoja luodakseen haluttuja tehosteita käyttämällä avoimia ja suljettuja tiloja sekä puiden erilaisia värejä ja muotoja teatraalisen vaikutelman tekemiseks puistomaisemassa. Hän käytti dramaattisesti koivun valkoisen kuoren ja vaaleiden lehtien sekä mäntyjen punaruskeiden runkojen ja tummien neulasten kontrastia asettaen koivuryhmiä tummien taustalla olevien mäntyjen eteen. Hän käytti puiston eri vuodenaikoja koristeellisesti maalaten maisemat syksyn lehtien loistavilla väreillä. Pietro Gonzaga oli Pavlovskin puiston arkkitehti kuolemaansa asti vuonna 1831 kahdeksankymmenen vuoden iässä.[2]
Valmistumisen jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paavali I:n murhan jälkeen vuonna 1801 leskikeisarinna Maria Fjodorovna jäi asumaan palatsiin.[1] 1800-luvun alkupuolella palatsissa vieraili monia Venäjän kulttuurin johtohahmoja, etenkin runoilijoita ja kuvataiteilijoita. Palatsin ja sen puiston maisemia on kuvattu monissa maalauksissa.[4]
Palatsissa asuivat hänen jälkeensä vuorollaan hänen poikansa Aleksanteri I ja suuriruhtinas Mihail Pavlovitš sekä pojanpoika suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš. Hänen leskensä suuriruhtinatar Aleksandra Iosifovna, hänen poikansa suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitš perheineen ja hänen poikansa Ioann Konstantinovitš Romanov perheineen olivat Pavlovskin viimeiset asukkaat. Maria Fjodorovna oli määrännyt että paikka pitää säilyttää alkuperäisessä, hänen suunnittelemassa asussa eikä yhtään huonekalua saanut viedä pois. Jälkeläiset kunnioittivat tätä tahtoa ja paikka oli kotimuseo vuoden 1850 jälkeen.[4] Palatsin edustalle lisättiin ainoastaan Paavali I:n patsas vuonna 1875.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen 1917 palatsista tuli museo vuonna 1918, jolloin se vaati jo restaurointia.[4]
Romanovit jättivät palatsin vuonna 1917 Aleksandr Polovotsovin, Pietarin taideinstituutin ja Taideteollisuusmuseon johtajan hoitoon. Kun Lenin ja bolševikit ottivat vallan marraskuussa 1917, Polovtsov meni Talvipalatsiin, löysi uuden hallituksen valistuskomissaari Anatoli Lunatšarskin, ja vaati Pavlovskin pelastamista museoksi. Lunatšarski suostui ja nimitti hänet Pavlovskin komissaari-kuraattoriksi. Hän palasi palatsiin ja huomasi, että joukko vallankumouksellisia merimiehiä oli etsinyt palatsista aseita ja ottanut muutaman sapelin, mutta muuten kaikki oli paikoillaan. Hän palkkasi entisiä sotilaita vartioimaan taloa, laittoi kaikki huonekalut päärakennukseen, teki luettelon kaikista palatsin aarteista ja vastusti menestyksekkäästi eri vallankumouksellisten komiteoiden vaatimuksia astioista, tuoleista, pöydistä ja kaikista kirjaston kirjoista. Hän onnistui suostuttelemaan Lunatšarskin itsensä tulemaan Pavlovskiin. Lunatšarskin vierailun jälkeen Pavlovsk takavarikoitiin valtiolle virallisesti, mutta siitä tehtiin museo, joka oli avoinna yleisölle kaksi tai kolme päivää viikossa. Pelastettuaan palatsin Polovtsov otti perheensä ja omaisuutensa, livahti rajan yli Suomeen ja muutti Pariisiin.[11]
Palatsi vaurioitui pahoin toisessa maailmansodassa, kun vetäytyvät saksalaisjoukot sytyttivät sen tuleen vuonna 1944, mutta paljon irtaimistoa kuten Italialaisen salin kattokruunu, isot siniset jasper-maljakot, kaikki pienesineistö ja palatsin arkisto oli ehditty viedä turvaan kesä-elokuussa 1941. Huonekalusarjoista otettiin talteen vain yksi kappale kutakin tyyppiä. Isot ja painavat antiikinaikaiset taideteokset piilotettiin kellariin muuratun tiiliseinän taakse, jossa ne säilyivät koskemattomina. Suurimmat patsaat haudattiin lähes metrin syvyyteen kukkatarhaan ja "Kolme sulotarta" pronssipatsas säilyi näin turvassa yli sodan.[4][2]
Kaikki kirjaston kirjat, jäljelle jääneet patsaat ja huonekalut oli viety sotasaalina Saksaan. Kaikki puiston sillat oli räjäytetty ja Ruusupaviljonki oli käytetty puolustusrakennelmien materiaaliksi. Itse palatsi oli lähes raunioina kolmen päivän tulipalon jälkeen, kaikki välipohjat ja pohjoisseinä olivat romahtaneet ja kaikki puulattiat oli käytetty polttopuuksi. Puiston puista 70 % oli tuhoutunut.[2]
Restaurointi toisen maailmansodan jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palatsia entisöitiin vuodesta 1954 lähtien ja se avattiin yleisölle vuonna 1957. Lopullisesti työ valmistui vuosina 1970-1977.[4] Gonzago gallerian ulkofreskojen entistämistyö valmistui vuonna 2011.[6]
Heti sodan päätyttyä palatsista varastettuja aarteita alettiin etsiä. Museokuraattorit keräsivät palatsin ympäriltä olevista saksalaisten tekemistä bunkkereista huonekaluja, kankaita, pöydänjalkoja, ovenkappaleita, kullattuja reunuksia, freskonkappaleita ja rakennusfragmentteja.[4] Saksalaisten päämajana toimineista rakennuksista he löysivät palatsin tuoleja, marmoripatsaita ja rullattuja maalauksia. He löysivät huonekaluja ja esineitä Riiasta, Tallinnasta ja Königsbergistä asti. Jotkut Pavlovskin arvokkaat esineet lolivat lähteneet Venäjältä jo ennen sotaa. Neuvostohallitus myi neljä Pavlovskista peräisin olevaa gobeliinia J. Paul Gettylle, jotka ovat esillä Getty-museossa Malibussa, Kaliforniassa.[2]
Restauraattorit käyttivät lähtökohtinaan vain alkuperäisiä osia kiinteästä sisustuksesta. Ainoa sallittu muutos oli nykyaikaisten materiaalien käyttö kantavissa rakenteissa. Puiset pylväät korvattiin betonilla tai tiilellä ja Italialaisen ja Kreikkalaisen salin katot tehtiin teräksestä ja betonista palonkestäviksi. Leningradiin perustettiin Vera Muhinalle omistettu Taideteollinen korkeakoulu, jossa opetettiin arkkitehtonisten yksityiskohtien, huonekalujen ja taide-esineiden entisöintitaitoja. Koulu tuotti entisöintiasiantuntijoita, jotka työskentelivät Leningradin ympäristön palatseissa. Työ oli huolellisuutta vaativaa, vaikeaa sekä eteni hyvin hitaasti.
Vuonna 1950, kuusi vuotta uusien puiden istutuksen jälkeen, osa puistosta avattiin yleisölle. Vuonna 1955 palatsin julkisivun entistäminen valmistui ja sisätilojen entistäminen aloitettiin. Entistäjien onneksi Cameronin, Brennan, Voronihinin ja Rossin alkuperäiset suunnitelmat olivat edelleen olemassa. Myös alkuperäisen sisustusluettelon fragmentit, reunalistat, friisit ja kaiverrusten kehykset, reliefit, medaljongit ja maalaukset olivat jäljellä, ja ne voitiin kopioida. Lisäksi oli olemassa 2 500 Benois'n 1900-luvun alussa ottamia valokuvanegatiivia ja 11 000 valokuvaa, jotka on otettu juuri ennen toista maailmansotaa.[2]
Restauroinnin päällikkö Fjodor Oleinik vaati, että restaurointi on uskollinen alkuperäisteokselle: "Pidä mielessä ettet käytä myöhempiä yksityiskohtia", hän vaati. "Vain alkuperäinen työ, vain Cameronin, Brennan, Voronihinin tai Rossin suunnittelema käy." Vanhat 1700-luvun käsityötekniikat, kuten marmorointimaalaus ja huonekalujen kultaus, jouduttiin opettelemaan ja soveltamaan uudelleen. Moskovaan perustettiin silkkikutomo, jonka tehtävänä oli valmistaa alkuperäisen mukaisia kankaita seinien ja huonekalujen verhoiluun, kopioimalla alkuperäisten kankaiden rakenne, väri ja langantiheys. Palatsin neljässäkymmenessä huoneessa seinien ja kattojen maalauskoristeet piti tehdä tarkasti alkuperäisen värisinä ja kuvioisina. Taidemaalari ja kuusi avustajaa tekivät uudelleen alkuperäiset trompe l'oeil -katot ja seinämaalaukset.[2]
Kun sisäseinät ja niiden koristelu oli tehty tarkasti uudelleen, seuraava askel oli kalustus. Alkuperäisiltä paikoiltaan poistetut 12 000 huonekalua ja taide-esinettä maalauksista ja seinävaatteista aina vesikannuihin ja juomalaseihin oli palauttettava paikoilleen varastoista, jonne ne oli viety turvaan vuonna 1941. Huonekalut, ovet ja useista erivärisistä puulajeista tehdyt parkettilattiat, jotka oli käytetty polttopuuksi tai varastettu, tehtiin uudelleen täsmälleen alkuperäisten mukaisiksi. Kristallikruunut ovat tarkkoja 1700-luvun kopioita. Kolmetoista vuotta palatsin tulipalon jälkeen, ensimmäiset seitsemän huonetta avattiin yleisölle vuonna 1957.[2]
Vuonna 1958 avattiin neljä huonetta lisää ja 11 huonetta vuonna 1960. Egyptiläinen vestibyyli valmistui vuonna 1963 ja Italialainen sali avattiin vuonna 1965. Vuoteen 1967 mennessä valmistui 11 huonetta lisää. Vuoteen 1977 mennessä palatsin 200-vuotispäivänä, valmistui viisikymmentä huonetta, ja palatsi näytti jälleen samalta kuin se oli Maria Fjodorovnan aikana.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Kaarina Kaurinkoski: Pietarin palatsit, s. 114. Moreeni, 2011. ISBN 9789522540539
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Massie, Suzanne: Pavlovsk: The Life of a Russian Palace. Hodder & Stoughton, 1990. Ss. 15, 32, 70, 92, 99, 273, 310, 316, 348. ISBN 0-340-48790-9
- ↑ a b Orloff, Alexandre & Chvidkovski, Dimitri: Saint-Petersbourg- l'architecture des tsars, Editions Place des Victoires, Paris 1995, translated from Russian to French by Brigitte de Monclos. S. 289. ISBN 2-84459-025-X
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae Kusumov, Anatoli Mihailovits: History of Pavlovsk. Pavlovsk Palace & Park. Country Residence of the Russian Imperial Family Atchinson, Bob.
- ↑ a b c Hayden, Peter: Russian Parks And Gardens. Frances Lincoln Ltd, 2005. Ss. 110, 117-118. ISBN 978-0-7112-2430-8
- ↑ a b Kramareva, Tatjana: Restoration defects fixed in Gonzago Gallery ASNinfo.ru. 11.6.2012. Viitattu 4.6.2023. (venäjä)
- ↑ Italian in Pavlovsk An Exhibition November 28 to December 28, 2001, Museums of Russia, Museum News, 2001
- ↑ a b А.В. ВАСЬКИНА, А.В. ШЕШИНА, И.Ю. ПРОХИН Творчество Пьетро ди Готтардо Гонзага в России. Проблемы консервации фресок Галереи Гонзага в Павловске articult.rsuh.ru. Viitattu 3.6.2023. (venäjä)
- ↑ Описание Павловского дворца - Description of the Pavlovsk palace Павловск. 24.1.2015. Viitattu 3.6.2023.
- ↑ a b Park en.pavlovskmuseum.ru. Viitattu 4.6.2023.
- ↑ Polovtsoff, Alexander: Les Tresors d'Art en Russie sous le regime Bolsheviste. Paris, P. Pavlovsky and Co., 1919. Siteerattu teoksessa Massie, Suzanne: Pavlovsk: The Life of a Russian Palace. Hodder & Stoughton, 1990. ISBN 0-340-48790-9
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pavlovskin palatsi Wikimedia Commonsissa
