Badakhšan
Badakhšan on vuoristoinen alue Amudarjajoen yläjuoksulla. Alue on jakautunut nykyisin Afganistanin ja Tadžikistanin puoleisiin alueisiin. Badakhšanilla oli itsenäisiä hallitsijoita aina 1800-luvulle saakka, jolloin alue jakautui Venäjän keisarikunnan ja Afganistanin hallitsemiin puoliin. Alueen väestö koostuu tadžikeista, niin sanotuista vuoristo-tadžikeista, uzbekeista ja kirgiiseistä.
Maantiede
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Amudarjaoen yläjuoksu muodostaa Badakhšanin ydinalueen. Joen alku tunnetaan nimellä Pandž. Alueella kulkevat Hindukuš- ja Pamirvuoristot, joiden molempien korkeimmat huiput yltävät yli 7 000 metrin korkeuteen. Amudarjan laaksot ovat puolestaan matalimmillaan 300–400 metrin korkeudella merenpinnasta. Alueen sää vaihtelee korkeuden mukaan ankarasta siedettävään. Laaksojen pohjan ja korkeamman seudun välistä vyöhykettä peittivät aikanaan ikivanhat metsät, jotka on kuitenkin nykyisin pääosin hakattu pois maatalouden tieltä.[1]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Badakhšan on ollut pitkään yhteyksissä muuhun maailmaan kauppareittien kautta. Alueella esiintyvää lapislatsulia on myyty esimerkiksi Mesopotamiaan jo kolmannella vuosituhannella eaa.[2] Aluetta hallitsivat eri aikoina useat eri voimatekijät, kuten Kreikkalais-baktrialainen kuningaskunta ja hefthaliitit. Nimi Badakhšan esiintyy ensimmäisen kerran kiinalaisissa lähteissä 600- ja 700-luvuilta. Alueesta kirjoitti esimerkiksi buddhalainen pyhiinvaeltaja Xuanzang.[3] Xuanzang kuvaili suhteellisen pientä aluetta, kun taas sittemmät arabimaantieteilijät sisällyttivät Badakhšaniin paljon suuremman alueen.[1] Arabit valloittivat alueen ja islam alkoi levitä tarkemmin tuntemattomana ajanjaksona. Badakhšan säästyi mongolien 1200-luvun sotaretkien pahimmilta tuhoilta ja Marco Polon mukaan aluetta hallitsi Aleksanteri Suuresta polveutuva hallitsijasuku. Heidät alistettiin vasta Timur Lenkin ja häntä seuranneiden timuridihallitsijoiden sotaretkien jälkeen.[3]
Uzbekit valtasivat Badakhšanin timurideista polveutuvat suurmoguli Akbarin valtakaudella.[2] Uzbekkien valtakunta oli jakautunut useisiin eri käytännössä itsenäisiin valtioihin, joista Badakhšan muodosti yhden. Yar Beg perusti paikallisen dynastian ja Faizabadin kaupungin. Paikalliset hallitsijat käyttivät arvonimeä mir (lyhene nimestä emiiri) ja heitä edeltäneiden hallitsijoiden tapaan he sanoivat polveutuvansa Aleksanteri Suuresta. Viimeinen Badakhšanin hallitsija Mahmud Šah vangittiin vuonna 1873 ja hänen alueensa liitettiin Afganistaniin. Venäjän keisarikunta valtasi oman puolensa Pamirin vuoristosta vuosina 1891–1892. Venäläiset ja britit tekivät sopimuksen Afganistanin vastaisen rajan kulusta vuonna 1895. Badakhšanin ydinalue jäi Afganistanille, kun taas alueet Pamirin länsipuolella liitettiin tuolloin Venäjän protektoraatin muodostaneeseen Buharan emiirikuntaan.[3] Jotta brittien ja venäläisten hallitsemat alueet eivät koskettaisi toisiaan, Afganistanille annettiin niin sanottu Wakhanin käytävä.[2] Buharan emiirikunta lakkautettiin ja Venäjän sisällissodan taistelujen jälkeen puna-armeijan joukot valtasivat alueen vuonna 1925. Vuoristo-Badahšanin autonominen alue perustettiin samana vuonna.[3]
Väestö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Badakhšanin alueen asukkaiden valtaosa ovat etniseltä taustaltaan persiankielisiä tadžikkeja. Alueen syrjäisissä laaksoissa puhutaan pieniä koillisiranilaisia kieliä, kuten wakhia ja šughnia. Kielten puhujia kutsutaan joskus vuoristo-tadžikeiksi, vaikka heillä ei ole erityistä yhteyttä tadžikkeihin. Osa vuoristo-tadžikeista harjoittaa ismailiittisuutta.[2] Historiallisten muuttoliikkeiden seurauksena alueella asuu myös turkkilaisia kieliä puhuvia uzbekkeja ja kirgiisejä.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c X. de Planhol, D. Balland ja W. Eilers: BADAḴŠĀN Encyclopaedia Iranica. Viitattu 28.7.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 27, 29, 132, 206. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4
- ↑ a b c d H.A.R. Gibb, J.H. Kramers, E. Lévi-Provençal, J. Schacht: Encyclopaedia of Islam, Volume I (A-B), s. 851-853. BRILL, 1998. ISBN 9789004081147 (englanniksi)
